Vasemmistoliiton kaksi kansanedustajaa on erotettu eduskuntaryhmästä , koska he  eivät hyväksyneet puolueensa menoa hallitukseen ja ehdottivat hallitukselle epäluottamusta.

Puolue teki itsensä kannalta ainoan oikean ratkaisun ja erotti edustajat. Puheenjohtaja selitti että nämä kaksi eivät olleet solidaarisia puolueelle. Sitä vastoin he olivat ehkä solidaarisia kannattajilleen. Jos heitä äänestäneet olivat sitä mieltä , että puolue petti lupauksensa ja ehdokkaat olivat sitoutuneet lupauksiinsa , olisiko heidän pitänyt menetellä toisin. Ääntenlaskenta antaa ensin puolueelle etusijan ja vasta sen jälkeen yksittäisille ehdokkaille. onko tämä jo jäänne menneiltä ajoilta vai vielä nykypäivää ? Yksin ei kukaan kansanedustaja saa mitään aikaan ilman puolueen tukea , tämä on fakta. Tällä perusteella puolueella on oikeus vaatia edustajiaan noudattamaan puolueen päätöksiä.

Kuitenkin monet äänestäjät antavat äänensä henkilölle ensisijaisesti puolueen sijasta. Tässä tapauksessa edustaja pitää kiinni omasta henkilökohtaisesta lupauksestaan äänestäjillensä. Osoittaa myös tietynlaista rohkeutta nousta puolukoneistoa vastaan , jos kokee sen ajavan/edustavan sellaista asiaa , johon itse ei voi yhtyä. Kummalle siis edustajalla on ensisijainen velvollisuus täyttää antamansa lupaus , puolueelle vai äänestäjille ?

Ovatko nykyiset kansanedustajat vain aivottomia koneita , jotka äänestävät ja toimivat siten kuin puolueen johto haluaa. miksi siis tässä tapauksessa tarvitaan 200 kansanedustajaa ? Vai ovatko kansanedustajat tittelinsä mukaan ensisijaisesti äänestäjiensä edustajia toimiessaan niin kuin oikeaksi näkevät , vaikka se olisi joissakin tapaukksissa ristiriidassa puolueen 'soliddarisen' näkemyksen kanssa ?